Mitä jos en osaa?

Torstaina tuli treeneissä tilanne, jossa oli pakko sanoa: "En pysty, en osaa." ja se sai vanhan minän yllättäen esiin. Oikeastaan sanoin sen useamman kerran, että en osaa. Ja sitten lopulta sanoin etten pysty. Vahvistuiko tuo mielessä sanomalla ja lopulta sai tehtyä stopin uskolle itseeni, siihen että jos en osaa niin kokeilen ja opettelen? Jostain löytyi se ihminen joka on ilmeisesti sitä toistellut paljonkin. Se joka ei aio edes opetella koska luulee tietävänsä jo etukäteen ettei onnistu. Se joka ei pyydä koskaan apua eikä turvaudu keneenkään vaan tekee vain sen minkä tietää varmasti osaavansa. Joka ei hyväksy epäonnistumisia eikä virheitä itseltään. Joka paikkaa tästä pystymättömyydestä tulevaa huonoa oloa ja huonommuuden tunnetta syömisellä. Joka vaatii itseltään paljon. 

Hyppääminen on itselle varmaan kaikkein vaikein liike ikinä. Kaikki harjoittelu menee, kunhan ei ole hyppyjä. Tammikuussa kuntonyrkkeilytunnilla olin 10 minuutissa aivan loppu, enkä päässyt hyppäämään edes kepin yli. Luovutin sen silloin yhteen kertaan, koska en halunnut pettyä itseeni uudelleen. Torstaina Iran kanssa harjoituksena oli hyppynarulla hyppiminen (jonka jälkeen harjoittelimme kuntonyrkkeilyä 😀). En osaa hyppiä narua enkä ole tehnyt sitä kuin lapsena. Sanoin etten osaa, no eihän siinä muuta kuin opettelemaan. Hyppynaru sopivan pituiseksi, muutama kompurointi ja sitten se lähti sujumaan, sain narun pyörimään hyppyjen tahtiin ja nopeasti. Eli se sujuikin yllättävän hyvin... Se mistä en päässyt yli oli boxille hyppy: En pysty! Hyppimistä olen tehnyt ihan vähän steppilaudalle ja kotona välillä kokeillut miten korkealle pystyn hyppäämään: en yhtään mihinkään. Kun boxin vieressä kokeilin hyppyä, se ei noussut lähellekään niin että olisin päässyt boxin päälle, eivätkä aivot suostuneet tottelemaan vaikka omasta mielestäni olin valmis silti yrittämään. Ei onnistu. En pysty, en osaa. Vaikka Iran kanssa yritettiin sitä mielessä olevaa pelkoa puhua pois, jalat eivät suostuneet tottelemaan. Vaihdettiin boxi  matalampaan steppilautaan ja se oli sopivan korkuinen, mutta haastava sekin. Hyppyjä tuli monta sarjaa ja vaikka pelkäsin että väsyneet jalat eivät enää nouse, jotenkin silti pääsin joka kerta hypyllä ylös asti.

Noista treeneistä ei vielä tullut tunnetta, että kyllä siihen boxille vielä hypätään. Mutta tuli se, että haluan todellakin opetella ja ihan huippua että pystyn hyppäämään sittenkin.Osaan jo hypätä narua aika hyvin ja haluan harjoitella tätä ennen ylitsepääsemätöntä liikettä niin kauan että se sujuu. Onneksi tuollainen tunne tuli, tartun siihen ja selvitän itseni sillä tästä eteenpäin. Vanha minä ja nuo entiset ajatukset saavat väistyä pikkuhiljaa. Osa on varmaan muiden asettamia odotuksia ja rajoituksia, mutta osa on sellaisia, mitkä ovat olleet tai ovat edelleen todellisia. Itsellä se on korkeanpaikankammo, se vaikuttaa jollain tavalla tuohon hyppäämiseen, joskin uskon että se on ollut myös omasta kunnosta kunnosta kiinni. Ja kunto on kasvanut kahdessa kuukaudessa niin paljon, että kohta pystyn! Korkeanpaikankammo on kyllä tunne jonka kaikki tietävät, siitä ei pääse yli milään. Se on kuulemma määritelty psykologiseksi häiriöksi, tiedä siitä sitten. Mutta jos se ei hallitse elämää vaan pystyn vaimentamaan sen ja elämään sen kanssa, olen jo päässyt asiassa eteenpäin. Askel kerrallaan eteenpäin. 😌

Tässä mietittävää itselle:

Olemme usein liian ankaria itseämme kohtaan.
Luomme itse omilla ajatuksillamme esteitä, 

jotka seisovat unelmiemme edessä.

Olisi tärkeää tunnistaa itsestään ne voimavarat ja vahvuudet, 

joiden avulla selviämme mistä vain. 

Täydellisyyttä ei ole olemassakaan, 

miksi vaadimme sitä kuitenkin itseltämme?