Paino junnaa

Nyt on tullut se hetki, kun paino ei enää tipukaan tasaisesti ja helposti, kun vain syö vähemmän kuin kuluttaa. Painoni on tähän asti aina laskenut hyvin, silloin kun olen siihen kiinnittänyt huomiota. Kun ylipainoa ei ole enää älyttömän suurta määrää, painonpudotus alkaa käymään työstä. Enää ei tule joka viikko miinusta puolesta kilosta kiloon, vaan paino saattaa noustakin kilon tai pari. Paljon riippuu siitä miten kovaa on treenannut, onko nukkunut riittävästi ja onko ollut stressiä. 

Muutimme pari viikkoa sitten ruokavaliota ja sen muutoksen tuloksia odotan tosi kovasti. Vähennettiin hiilihydraatteja ja sain yhden vapaan syömisen päivän viikossa. Tarkoitus on mennä kuusi päivää pienellä hiilihydraattimäärällä, jolloin elimistö polttaa tehokkaammin rasvaa ja seitsemäntenä päivänä tankata hiilihydraattivarastot täyteen. Saan siis syödä yhtenä päivänä viikossa kahdella aterialla mitä haluan ja muuten noudatan ruokavaliota. Katsotaan miten tämä minulla toimii, kun olen ollut sitä mieltä että kaikki tai ei mitään on paras. Eli että en pysty syömään pullaa tai leipää vähän vaan, se on koko paketti tai sitten ei ollenkaan. Itse kun on tehtävä valinnat tuona yhtenä päivänä, tuleeko silloin syötyä liikaa sitä mistä on luopunut, eli sokeria ja vehnää. Tällaisten kanssa siis taistelen tällä hetkellä. Paluu takaisin ruokavalioon herkkupäivän jälkeen onnistuu kyllä hyvin joten hyvää harjoittelua tämä ainakin on.

Helmikuun toiminnallisesta harjoittelusta Fit Kunnon Ryske-salissa: taistelu voimaköysien kanssa.
  
Kärsimätön kun olen, parissa viikossa pitäisi tulla jo tuloksia uudella ruokavaliolla. Stressaanko nyt tästä vai otanko painon heilumisen rennosti? Tällä kokemuksella ja asenteella pitäisi onnistua se rennosti ottaminen. Onneksi mittanauha on ollut käytössä. Viime vuoden lopusta paino ei ole tippunut yhteensä kuin muutaman kilon, kun se joulun aikaan omatoimisen harjoittelun aikana vähän nousikin. Mutta vyötärön ympärys on onneksi kaventunut useamman sentin ja lantiolta lähtenyt senttejä ainakin kahdeksan. Tavoitefarkut mahtuvat jo jalkaan, ihan mahtavaa! Jatkossa käytän enemmän mittanauhaa ja vähemmän vaakaa niin motivaatio säilyy parempana tällaisinakin hetkinä kun paino ei koko ajan ole laskusuuntainen.

Stressinhallintaa

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten käsittelen stressaavia tilanteita. Ja sitä, mistä ne kehittyvät, miten niihin suhtaudun ja miten niistä pääsen yli. Oma elämänhallinta on parantunut huimasti kun olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin tällä matkalla ja kun olo on parantunut kunnon kohoamisen myötä. On kuitenkin tilanteita joissa vanha minä tulee esiin, vanhat ajatukset sekä tavat nousevat pintaan. Miten niistä selviää?

Yksi osa-alue missä olen kehittynyt paljon on työ. Se on myös hyvä esimerkki tähän, joten kirjoitan pikkuisen työstä. Tämä on vain yksi esimerkki, stressaavia asioita on ja tulee olemaan elämän joka osa-alueella ja niihin toimii samat lääkkeet. Tämä näkemys on myös varmaan vähän kapea ja yksipuolinen, koska tästä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. Ehkä sitten joskus...

Työssä on ollut kaikkein vaikeinta tehdä muutosta asioihin. Se vaativuus ja täydellisyyden tavoittelu on usein itsessään aiheuttanut stressiä, kun huomaa ettei pystykään tekemään työtänsä niin hyvin kuin haluaisi. Sataprosenttisesta panoksesta ja omasta vaatimustasosta on jossain vaiheessa pystyttävä hölläämään, jos ei ole supermies tai -nainen. Itse en ole lähelläkään, mutta haluaisin tehdä kaikki asiat niin hyvin aina että olen itse tyytyväinen työhöni eikä mikään työ ole rästissä. Olen tämän asian kanssa paininut niin monesti ja aina törmännyt siihen että täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Ja siihen, että jos en osaa hellittää, stressi kasvaa liian suureksi. Olisinko sitten tyytyväinen, jos tekisin kaiken niin hyvin kuin oma vaatimustasoni edellyttää? Tuskin.

Tässä kohtaa olen oppinut enemmän ja enemmän olemaan stressaamatta, tekemään sen mikä on välttämätöntä ja ne mitä on jäänyt tekemättä, saavat jäädä odottamaan. Olen oppinut erottamaan kiireen ja sen aiheuttaman tilapäisen stressin ja tekemään sitä vastaan juttuja jotka auttavat päästämään siitä irti. Olen oppinut jakamaan. Sekä töitä että näitä ajatuksia. Olen käynyt keskustelua tästä ystävien ja erityisesti työkavereiden kanssa. Mikään ei ole parempaa kuin vertaistuki, työkaverit jotka näkevät minut ja työni jäljet joka päivä ja tekevät samaa työtä kanssani. Ja ystävät jotka tasapainottavat elämän muita osa-alueita. Tässä, niin kuin muissakin asioissa on katsottava silti peiliin ennen kuin muutosta todella tapahtuu. Se, että kelpaa itselle ja on hyvä vaikka miten päin seisoisi, auttaa myös tässä asiassa. 

Helposti stressi vaikuttaa uneen ja syömiseen negatiivisesti. Jos ei pidä varaansa, ei saa nukuttua tarpeeksi. Olen hyvä nukkumaan ja ottamaan päiväunia, joten nukkuminen ei ole itselle yleensä ongelma. Mutta väsyneenä tulee mahdollisuus unohtaa miten pitäisi syödä. Tulee napostelua ja liian isoja ruoka-annoksia. Koska ei vaan jaksa enää miettiä omaa hyvinvointiaan, siitä tulee kierre. Väsymys pahenee ja syöminen lisääntyy. Näin olen toiminut ennen. Nyt oma hyvinvointi tulee ensin ja en lähde tuolle tielle, vaikka ajatukset saattavat lipsahtaa vanhalle uralle. Silloin mietin miten tästä pääsen irti, stressi ei saa hallita elämää. 

Omat stressinhallintakeinot ovat muuttuneet. Edelleen kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv:ta nollatakseni ajatuksia. Mutta tärkein tapani hallita stressiä on liikunta ja liikkuminen. Kun pääsen salille, väsymys unohtuu ja treenien jälkeen on superhyvä olo. Mitä kovempi treeni, sitä enemmän pääsen stressaavasta olosta eroon. Tämä toimii itsellä älyttömän hyvin. Ihan uusi, muutaman viikon käytössä ollut keino on lähteä heti välittömästi työpäivän jälkeen koirien kanssa metsään pitkälle lenkille. Tämä on auttanut minua niin paljon että voin antaa tämän neuvon kaikille: 

Menkää metsään!

Metsässä ajatus kirkastuu ja askel kevenee.

Mikään ei ole parempaa stressinhallintaa kuin seurata karvakuonojen
innokasta leikkiä!

Pidemmän ajan muutosta

Viime viikonloppuna muistelin menneitä. Muistelin miltä näytin 4,5 vuotta sitten ja millaiset tunnelmat silloin oli. Julkaisin Facebookissa kaksi kuvaa itsestäni. Kirjoitin siitä miten vaikea on elämäntapamuutoksen jälkeen tai sen aikana uskoa itse, että on muuttunut. Että on todella saanut tuloksia aikaan, kun on muuttanut ruokavalion terveelliseksi ja alkanut pitämään huolta itsestään. Kun on muuttanut täysin elämäntapojaan ja joskus peilistä katsoo silti se vanha minä. 

Niin paljon myötäelämistä sain, samanlaisia tuntemuksia on tosi monella elämänmuutoksen tekijällä. Se, ettei ole tämän asian kanssa yksin, on helpottavaa. Niin kuin aiemmin olen kirjoittanut, ulkoinen muutos on vain osa tätä kaikkea. Paljon pitää löytyä motivaatiota ja lempeyttä itseään kohtaan. Niskasta kiinni ottaminen ja itsekurin löytäminen ei ole se juttu, vaan se, että on itselleen oikeasti armollinen ja lempeä. Niin hyvä, että voi kohdella itseään niin koko loppuelämän. 

Muistelu oli siis hyvä juttu, vaikka se sai muistelemaan tuon ajan tunnelmia laajemminkin. Monta päivää mietin asioita, mutta tiedän että menneet asiat eivät määrittele minua omana itsenäni. Uskon että nyt, kun en ole enää itselleni niin ankara ja hyväksyn omat virheeni, olen myös läheisilleni helpommin lähestyttävä ja lempeämpi. Onnellisuus näkyy ulospäin.

Tässä kuva joka on otettu 20.8.2012. Olen täyttänyt juuri 39 vuotta.

Tässä on kuva viime viikolta, ensimmäinen kokovartalokuva matkallani hyvään kuntoon. En niin kauheasti välitä kuvaamisesta ja kuvista vieläkään, mutta ajattelen että oman kuvan katsominen on hyvä juttu. Ehkä se auttaa minua myös ongelmassa jossa en ole vielä päässyt ratkaisuun: Ehkä näiden kuvien myötä opin ostamaan itselleni oikeankokoisia vaatteita. Vielä käy niin, että vaatteet ovat varmuuden vuoksi vähän löysiä...

Mitä jos en osaa?

Torstaina tuli treeneissä tilanne, jossa oli pakko sanoa: "En pysty, en osaa." ja se sai vanhan minän yllättäen esiin. Oikeastaan sanoin sen useamman kerran, että en osaa. Ja sitten lopulta sanoin etten pysty. Vahvistuiko tuo mielessä sanomalla ja lopulta sai tehtyä stopin uskolle itseeni, siihen että jos en osaa niin kokeilen ja opettelen? Jostain löytyi se ihminen joka on ilmeisesti sitä toistellut paljonkin. Se joka ei aio edes opetella koska luulee tietävänsä jo etukäteen ettei onnistu. Se joka ei pyydä koskaan apua eikä turvaudu keneenkään vaan tekee vain sen minkä tietää varmasti osaavansa. Joka ei hyväksy epäonnistumisia eikä virheitä itseltään. Joka paikkaa tästä pystymättömyydestä tulevaa huonoa oloa ja huonommuuden tunnetta syömisellä. Joka vaatii itseltään paljon. 

Hyppääminen on itselle varmaan kaikkein vaikein liike ikinä. Kaikki harjoittelu menee, kunhan ei ole hyppyjä. Tammikuussa kuntonyrkkeilytunnilla olin 10 minuutissa aivan loppu, enkä päässyt hyppäämään edes kepin yli. Luovutin sen silloin yhteen kertaan, koska en halunnut pettyä itseeni uudelleen. Torstaina Iran kanssa harjoituksena oli hyppynarulla hyppiminen (jonka jälkeen harjoittelimme kuntonyrkkeilyä 😀). En osaa hyppiä narua enkä ole tehnyt sitä kuin lapsena. Sanoin etten osaa, no eihän siinä muuta kuin opettelemaan. Hyppynaru sopivan pituiseksi, muutama kompurointi ja sitten se lähti sujumaan, sain narun pyörimään hyppyjen tahtiin ja nopeasti. Eli se sujuikin yllättävän hyvin... Se mistä en päässyt yli oli boxille hyppy: En pysty! Hyppimistä olen tehnyt ihan vähän steppilaudalle ja kotona välillä kokeillut miten korkealle pystyn hyppäämään: en yhtään mihinkään. Kun boxin vieressä kokeilin hyppyä, se ei noussut lähellekään niin että olisin päässyt boxin päälle, eivätkä aivot suostuneet tottelemaan vaikka omasta mielestäni olin valmis silti yrittämään. Ei onnistu. En pysty, en osaa. Vaikka Iran kanssa yritettiin sitä mielessä olevaa pelkoa puhua pois, jalat eivät suostuneet tottelemaan. Vaihdettiin boxi  matalampaan steppilautaan ja se oli sopivan korkuinen, mutta haastava sekin. Hyppyjä tuli monta sarjaa ja vaikka pelkäsin että väsyneet jalat eivät enää nouse, jotenkin silti pääsin joka kerta hypyllä ylös asti.

Noista treeneistä ei vielä tullut tunnetta, että kyllä siihen boxille vielä hypätään. Mutta tuli se, että haluan todellakin opetella ja ihan huippua että pystyn hyppäämään sittenkin.Osaan jo hypätä narua aika hyvin ja haluan harjoitella tätä ennen ylitsepääsemätöntä liikettä niin kauan että se sujuu. Onneksi tuollainen tunne tuli, tartun siihen ja selvitän itseni sillä tästä eteenpäin. Vanha minä ja nuo entiset ajatukset saavat väistyä pikkuhiljaa. Osa on varmaan muiden asettamia odotuksia ja rajoituksia, mutta osa on sellaisia, mitkä ovat olleet tai ovat edelleen todellisia. Itsellä se on korkeanpaikankammo, se vaikuttaa jollain tavalla tuohon hyppäämiseen, joskin uskon että se on ollut myös omasta kunnosta kunnosta kiinni. Ja kunto on kasvanut kahdessa kuukaudessa niin paljon, että kohta pystyn! Korkeanpaikankammo on kyllä tunne jonka kaikki tietävät, siitä ei pääse yli milään. Se on kuulemma määritelty psykologiseksi häiriöksi, tiedä siitä sitten. Mutta jos se ei hallitse elämää vaan pystyn vaimentamaan sen ja elämään sen kanssa, olen jo päässyt asiassa eteenpäin. Askel kerrallaan eteenpäin. 😌

Tässä mietittävää itselle:

Olemme usein liian ankaria itseämme kohtaan.
Luomme itse omilla ajatuksillamme esteitä, 

jotka seisovat unelmiemme edessä.

Olisi tärkeää tunnistaa itsestään ne voimavarat ja vahvuudet, 

joiden avulla selviämme mistä vain. 

Täydellisyyttä ei ole olemassakaan, 

miksi vaadimme sitä kuitenkin itseltämme?